Sosiaaliset tilanteet ja kehohäpeä

"Moni meistä on kasvanut siihen, että itsessä ja kehossa on aina jotain muutettavaa, oli kyse sitten laihduttamisesta, rintojen kohotuksesta tai pyöreämmän pakaran tavoittelusta. Ei ole ihme, että moni on oppinut häpeämään omaa kehoaan." -Is.fi

Kehohäpeä voi vaikuttaa suuresti ihmisen itsetuntoon ja mielenterveyteen." -Is.fi

Yksi työkalu kehohäpeän vähentämiseen kerrotaan olevan mm. itsemyötätunto, mutta kehohäpeä ei poistu hetkessä, eikä sitä varmaan koskaan saa kitkettyä kokonaan pois. Vaikka itsemyötätunto varmasti ajan kanssa auttaa ja helpottaa tilannetta.

Sosiaaliset kanssakäymiset aiheuttavat itselle vahvaa kehohäpeän esiintuloa. Esimerkiksi lähiaikoina on tiedossa tilanteita, joissa näen tiettyjä ihmisiä pidemmän aikavälin jälkeen ja tiedän, että painoni on noussut reippaammin ja se ahdistaa. Leuan alle on ilmestynyt kaksoisleuka ja koko tilanne hävettää vietävästi. 

Nyt kun kirjoitan ajatuksiani ylös, ymmärrän, miten kehohäpeä on samalla hyvin itsekeskeistä toimintaa. Ajatukset ja tunteet pyörivät jatkuvasti oman navan ympärillä ja määrittävät lähes kaiken. Se luo muurin oman itsen ja muiden välille.

Ja tiedän myös, että vaikka painoni ei olisi noussut, tuntisin kehohäpeää silti. Se istuu niin tiukassa. Mieleeni on asetettu oletus, että kehohäpeää tulee tuntea aina jos ei ole omassa "ihannekehossa". Ja minähän en ole. En todennäköisesti koskaan tule olemaan. 

Opettelen päästämään irti ihannekeho-ajattelusta ja opettelen sisäistämään myönteisempää, tai ainakin neutraalimpaa, kehoyhteyttä, mutta ei tämä helppoa ole - saatika nopeaa! On todella vaikea päästää irti jostain mitä on tavoitellut niin pitkään - vuosikausia.

Olen niin kauan elänyt tavoitellen tietynlaista kehoa. Olen niin kauan hävennyt omaa kehoa. Ajatellut, että se on vääränlainen. 

Kehoni on ollut minulle aina kuin vihollinen, jota vastaan tulee taistella. Mikä on erittäin surullista, koska kehoni pyrkii tekemään vuokseni paljon. Se mahdollistaa minulle joka päivä monia asioita. Ja minä vain halveksin sitä. Katson pahalla silmällä. Etsin siitä vikoja. 

Vaikka oikeasti se ansaitsisi enemmän arvostusta. Se ansaitsisi kauniita sanoja. Huolenpitoa. Rakkautta. Se ansaitsisi sata kertaa parempaa kuin mitä se nyt minulta saa.

"Ihminen, joka on varhaisina vuosinaan kokenut paljon häpeää tai jäänyt ilman tukea häpeää herättäneiden kokemusten jälkeen, on herkempi kokemaan häpeää myös aikuisuudessa." -Is.fi

Muistan, että ensimmäiset painonpudotusyritykseni ovat esiintyneet jo 12-vuotiaana. Muistan, että kehohäpeää on ollut jo silloin. Kenties jo aiemmin. 

Koskaan en kuitenkaan puhunut asiasta kenellekään. Häpesin niin paljon, että pidin kaiken sisälläni. Sulkeuduin omiin ajatuksiini, ruokaan, liikuntaan, liikkumattomuuteen, ylen syömiseen, herkutteluun, herkkulakkoihin, itseni soimaamiseen, häpeään...

Kehohäpeä on ollut niin kauan osa minua, etten oikein osaa irrottaa meitä kahta toisistamme. Häpeän kehoani tietyissä tilanteissa enemmän ja toisissa vähemmän - yleensä enemmän. Häpeä nousee kuin itsestään esiin eri tilanteissa.

Tällaisissa hetkissä kun kehohäpeä nostaa päätään, koitan suhtautua jatkossa itseeni armollisemmin. Koitan olla lempeämpi. Koitan antaa sitä rakkautta ja hyväksyntää, jota niin kovasti kaipaan ja tarvitsen.

En tarvitse enää yhtäkään loukkaavaa tai ilkeää sanaa itseäni kohtaan. En jaksa enää kehon ja mielen välistä sotaa. 

Sinä, rakas kehoni kelpaat juuri tuollaisena kuin olet. Sinussa on niin paljon hyvää. Niin niin paljon. Olen pahoillani, että olen kohdellut sinua vuosikausia huonosti. Olen ollut sokea kaikelle sille hyvälle, mitä sinussa on. Tästä edespäin koitan olla sinulle lempeämpi.

Lähde: is.fi