Vahva ja hyvinvoiva nainen

Liikunnan harrastaminen on itselläni liittynyt aina kehon muokkaamiseen ja ulkonäöllisiin syihin. En oikein koskaan ole oppinut liikkumaan liikunnan ilosta tai terveyttä ja hyvinvointia edistävistä syistä. Taustalla on aina ollut jokin ulkonäöllinen syy. Tämä on selkeästi peruja lapsuudenkodistani. Nuoruuden vuosiini osuivat painonpudotusbuumit, keittodieetit ja aika, jolloin anoreksia ja eri syömishäiriöt olivat vahvasti esillä. Tätä samaa koin myös kotioloissa. Omat vanhemmat pudottivat painoa ja sukulaiset myös. Painosta puhuttiin paljon ja vahdittiin ahkerasti mitä kukakin söi. Jos joku oli pudottanut painoa tai saanut sitä lisää, asia nostettiin esiin. Joku oli aina dieetillä. Yritti pudottaa painoa. Puristeli vatsamakkaroita ja kertoi miten oli juuri liikkunut tietyn määrän ja tätä kautta karistanyt yhteensä xxx kaloria. Nyt yritän kääntää kelkan uuteen suuntaan. Harrastaa liikuntaa aivan eri syistä ja se tuntuu vaikealta! Liikuntaan haluaa heti yhdistää tietynlaisia ulkonäöllisi...

Olen viime aikoina pohtinut, että tunnen harvoin selkeää nälkää. En ole varma, syönkö todella tarpeeseen vai tapaanko syödä tietyllä tavalla ja tietyissä hetkissä. Kuinka paljon syömistäni ohjaa vuosien varrella opitut, jojoilusta syntyneet tottumukset? Fysiologisen nälän tunnistamisesta on tullut vaikeaa. En enää tunne samanlaista selvää nälkää kuin nuorempana – silloin vatsassa murahti ja keho antoi selkeän viestin, että nyt olisi hyvä syödä. Tämä on saanut pohtimaan: mikä oikeastaan ohjaa syömistäni? Mihin päätökseni perustuvat? Todennäköisesti syömistäni ohjaavat enemmän tunteet ja toistuvat painonpudotusyritykset kuin kehon todelliset tarpeet. Tiedostan, että olen kadottanut yhteyden kehoni viesteihin, eikä se ohjaa syömistäni selkeästi. Tällaisessa tilanteessa on vaikea löytää sopivaa rytmiä ja määrää ravinnolle. Syöminen voi helposti lipsua liiallisuuksiin, erityisesti iltaisin. Käsi käy suuhun, kun haen ruoasta vastauksia moniin eri asioihin. Eräässä tunnesyömistä käsitteleväs...

Lyhyen muutosmatkani aikana olen jo kokenut myönteisiä tuulahduksia. Olen muutaman kerran tuntenut jopa hyvää oloa ja onnellisuutta. Katseeni on suuntautunut omaa napaa kauemmas, ja olen tehnyt asioita, joita aiemmin vain mietin - esimerkiksi hakeutunut sosiaalisiin tilanteisiin vaikka oloni on ollut kurja itseni kanssa. Silti huomaan kantavani sisälläni pakonomaista kehoajattelua. Heti aamulla herätessäni mietin, miltä kehoni tuntuu. Jos olo on turvonnut, se leimaa helposti koko päivän. Ajattelen: "Päivä on pilalla, koska kehossani tuntuu tänään kurjalta" ja tästä lähtee käyntiin lumipalloefekti, jonka myötä monesti tuen ajattelua tietynlaisen toiminnan kautta. Nämä ajatukset ovat hyvin pakonomaisia. Ymmärrän, että ajattelu on opittu tapa, ja siitä voi oppia pois – mutta se ei ole helppoa! Ei ole helppoa vain "vaihtaa" ajatuksia toisiin. Tänä aamuna oli taas sellainen hetki. Tunsin oloni epämukavaksi heti herättyäni: turvottaa, ahdistaa... Kehoni tuntuu raskaalta j...

Kun hylkää ulkonäölliset tavoitteet, joihin on pyrkinyt yli pari vuosikymmentä ja päättää alkaa hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on, kohtaa jotain aivan uutta. Tunne on pelottava ja samalla myös kutkuttava. Päällisin puolin pelottava, koska tuntuu, että olet täysin tyhjän päällä. Et yhtään tiedä mitä tehdä tai mitä on luvassa.  Koitat vain päästää irti vanhoista tottumuksista ja pähkäillä, mitä tulee tilalle.  Tällaisessa tilanteessa on kovin haavoittuvassa asemassa. Tuntuu, että sydän on vereslihalla. Olo on avuton. Oma minuus tuntuu tuntemattomalta. Kuka minä olen nyt, kun en pyri enää tietynlaiseen lopputulokseen?   On kuin tutustuisi vieraaseen ihmiseen. On kuin alkaisi luoda suhdetta ventovieraan kanssa. Tulenkohan edes pitämään tästä tyypistä?  Mitä jos todellinen minuus onkin sellainen, josta en pidä? Mitä kaikkea pinnan alta paljastuu? Mitä jos nousee esiin jotain kamalaa? Mitä tapahtuu jos päästän todellisen minuuden irti? Mitä jos muut eivät pidäkä...