Kun minuus on hukassa

Kun hylkää ulkonäölliset tavoitteet, joihin on pyrkinyt yli pari vuosikymmentä ja päättää alkaa hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on, kohtaa jotain aivan uutta.

Tunne on pelottava ja samalla myös kutkuttava. Päällisin puolin pelottava, koska tuntuu, että olet täysin tyhjän päällä.

Et yhtään tiedä mitä tehdä tai mitä on luvassa. 

Koitat vain päästää irti vanhoista tottumuksista ja pähkäillä, mitä tulee tilalle. 

Tällaisessa tilanteessa on kovin haavoittuvassa asemassa. Tuntuu, että sydän on vereslihalla. Olo on avuton.

Oma minuus tuntuu tuntemattomalta. Kuka minä olen nyt, kun en pyri enää tietynlaiseen lopputulokseen? 

On kuin tutustuisi vieraaseen ihmiseen. On kuin alkaisi luoda suhdetta ventovieraan kanssa. Tulenkohan edes pitämään tästä tyypistä? 

Mitä jos todellinen minuus onkin sellainen, josta en pidä? Mitä kaikkea pinnan alta paljastuu? Mitä jos nousee esiin jotain kamalaa? Mitä tapahtuu jos päästän todellisen minuuden irti? Mitä jos muut eivät pidäkään todellisesta minästä? Mitä sitten tapahtuu? 

Mitä tämä tai huominen päivä tuovat tullessaan? En tiedä. 

Kaikki on nyt täysin auki. Tuntuu, kuin kävelisi hentoisen pilven päällä eikä yhtään tiedä kantaako seuraava askel vai tippuuko jonnekin pimeyteen. 

Olen valmis kuitenkin ottamaan uusia askelia ja tutustumaan itseeni. Kuka on tämä salaperäinen tyyppi? Mitä kaikkea pinnan alta löytyy? Mikä häntä kiinnostaa? Millainen hän on? 

Tämänhetkistä tilannetta voisi kutsua myös identiteettikriisiksi. Tai ehkei sitä voi kutsua kriisiksi, koska tuntuu, etten ole koskaan muodostanut omaa identiteettiä. Olen vain pyrkinyt monistamaan muiden ominaisuuksia, mistä olen kokenut saavani turvaa matkalleni.

Askel kerrallaan eteenpäin. Tuntuu kurjalta, etten melkein 40 ikävuoteen mennessä tiedä kuka olen tai mitä haluan, mutta onneksi tässä on vielä toivottavasti yhtä monta vuosikymmentä aikaa ottaa selvää.